Hevosen lajityypillisen käyttäytymisen huomioiminen hevosen arjen järjestämisessä vähentää riskiä ongelmakäyttäytymiselle, laskee hevosen stressitasoa ja parantaa hevosen terveyttä sekä hyvinvointia. Kaikki hevosihmiset ovat kuulleet toteamuksen siitä että hevoset ovat luotuja liikkumaan, mutta hevosen luontoon kuuluu muutakin kuin liikuntaa. Luonnollisen käyttäytymisen toteuttaminen on hevoselle itse toimintana usein palkitsevaa.
Ruohonsyöjänä hevosen tulisi kuluttaa suurin osan päivää syöden ja etsien syömistä, samalla kulkien pitkiäkin matkoja. Ongelmana nykyään on se että viljelty heinä on niin ravinteikasta, ettei monikaan hevonen voi syödä sitä vapaasti lihomatta muodottomaksi. Toisaalta myös tarhat ovat usein pieniä ja heinät tarjoillaan yhteen kohtaan. Hevoselle voi tarjota hyvänlaatuisen heinän lisäksi puuhasteluun esimerkiksi olkia ja oksia. Ruokaa voi myös piilotella tai ripotella sinne tänne tai syömistä voi hidastaa laittamalla heinät tarjolle ”slow feeding”- verkkoon. Tarve syödä ja pureskella saattaa muun muassa purkautua puisten seinien tai aitarakenteiden järsimisenä.
Hevonen on sosiaalinen laumaeläin ja sille yksi vaikeimmista asioista on olla yksin. Laumassa toimiminen ja sosiaalinen kontakti ovat niille erittäin tärkeää. Myös ihminen joka toimii päivittäin hevosen kanssa on hevoselle sosiaalinen kontakti, ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan korvata lajitovereiden seuraa. Usein olosuhteiden pakosta joudutaan kuitenkin kompromisseihin, sillä kaikilla hevosenomistajilla ei ole mahdollisuutta pitää hevostaan omassa tallissa ja ostaa sille ympärilleen omaa laumaa. Karsinatallikaan ei ole hevoselle kaiken hyvinvoinnin loppu, järkevillä ratkaisuilla hevosten mahdollisuus sosiaaliseen kontaktiin voidaan moninkertaistaa.
Etsiessään ruokaa villihevoset liikkuvat päivittäin pitkiä matkoja. Ratsastus tai ajaminen on toki liikuntaa, mutta vauhti on yleensä reipasta ja aikaa kuluu korkeintaan muutamia tunteja, kun taas käyskennellessään ruokaa etsien hevosten vauhti on rauhallisempi ja aikaa kuluu paljon enemmän. Ihmisen kanssa suoritettu liikunta ei missään nimessä ole pahaksi, mutta se ei yksistään riitä. Omaehtoinen liikkuminen vaihtelevassa maastossa osana laumaa on hevoselle luonnollisin tapa liikkua.
Hevonen on myös alunperin saaliseläin, jolla ei ole pitkiä sarvia tai teräviä hampaita itsensä puolustamiseen. Sen keino selviytyä on ollut salamannopea pyrähdys karkuun. Hevoset kokevat tarvetta pakokäyttäytymisensä harjoitteluun, tämä tarve on niille hyvin vahva ja sitä ei voida sammuttaa. Kun hevoset lähtevät pakopyrähdykseensä on matka usein huomattavan monen tavallisen tarhan mittainen. Jos hevosella ei ole riittävästi mahdollisuuksia pyrähdellä, harjoitellen pakokäyttäytymistä alkaa tarve patoutua. Pahimmassa tapauksessa hevonen alkaa toteuttaa tarvetta pyrähdellä kesken liikutuksen.
Hevosten vuorokausirytmi ja levon tarve eivät ole samanlaisia kuin ihmisillä. Hevoset eivät tarvitse pitkää yhtenäistä yöunta vaan ne lepäävät usein noin parin tunnin ajan yöllä ja aamupäivisin. Muun ajan päivästä ne kuluttavat syöden ja ruokaa etsien. Hevosten seisottaminen karsinoissa pitkiä aikoja säännöstellyllä ruokinnalla ei olekaan nykytiedon mukaan kaikkein paras tapa toimia.
Panostuskset hevosten hyvinvointiin maksavat itsensä usein moninkertaisina takaisin. Siihen, että ostaa muutaman paalin olkea tai järjestää hevoselleen tarhakaverin tai kakisi ei kenenkään tarvitse olla miljonääri tai yltää suunnattomiin ponnisteluihin. Parannukset kohti lajityypillisempää elämää parantavat, myös hevosen ja ihmisen yhteisen ajan laatua. Hevosesta tulee levollisempi ja notkeampi, eikä vapaapäivistä kerry sille niin sanottua pöllöenergiaa, se ei enää näyki taluttaessa tai ryntäile ratsastaessa. Luonnollisestikaan kaikki mönkään menneet ja vinksahtaneet asiat eivät korjaannu pelkästään lijityypillisen käytöksen lisäämisellä, mutta sillä on aina positiivinen vaikutus asioiden laitaan.
Annan Oppia 